|
|
Enkelin lauma ⇔ Veren lauma ⇔ Laumattomat
Laumattomien tarinat
Muistathan huomioita oikeinkirjoituksen?
Puheet tulevat lainausmerkkien(") sisään, esim. "Hei", naukaisin.
Kyllä, tuohon tulee pilkku. Jos päättyisi huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin, olisi näin:
"Hei!" huudahdin.- Eli siis seuraava sana tulee pienellä, ellei ole erisnimi, pilkkua ei tässä tapauksessa tule.
Ajatukset joko lainausmerkkien(") tai 'tähtien'(*) sisään! *Olisipa jo ruokaa!* ajattelin.
"Olisipa jo ruokaa!" ajattelin mielessäni.
Kun lainausmerkkejä käyttää, on hyvä kertoa, että ajattelee mielessään yksin itsekseen.
Tarinoiden tulisi olla mielellään yli kymmenen rivin pituisia, lyhyemmät hyväksytään, muttei niistä saa pisteitä!
Jos tuot petoeläimen jonkun lauman reviirille, muistathan ilmoittaa siitä, Tarinat-osion etusivu on sille erityisen hyvä paikka.
| Nimi: Frost |
16.12.2015 22:00 |
Turhautuneena potkaisin karhunvatukkapensasta, josta heilumisen seurauksesta leijaili maahan viimeinen, ruskea lehti.
Poljin maata tassuillani muristen.
*Taas! Taas! Taas ei yhtäkään saalista!* mietin surkeana.
Tiesin olevani huono metsästyksessä. Se oli niitä harvinaisia heikkouksiani.
Kännähdin kohti kotiin vievää reittiä ja lähdin marssimaan pesälle.
Matkalla ravistin mielestäni ajatukset epäonnistumosesta.
Olin mahtava, suuri susi, joka osaisi selviytyä yksin, kunhan oppisin ensin kaiken tarvittavan, vaikka siinä kestäisi ehkä parikin vuotta.
Mitä enemmän opin, sitä parempi. Minä saan enemmän mahdollisuuksia luoda lauman.
*Nyt sitten, hymy kirsuun ja eteenpäin mars!* komensin itseäni ja jatkoin matkaa pää koholla, leuka osoittaen korkealle.
Kun saavuin pesäaukion laitaan, puin naamalleni vielä elämäniloisemman ilmeen.
Hope oli juuri astunut aukiolle kantaen kahta saalista, jänistä ja metsoa.
Ennen kuin sisareni oli kulkenut avaran alueen halki ulvahdin hänelle tervehdykseni:
”Oli näköjään erittäin hyvä metsästysonni."
Sisareni käänsi taipuisaa kaulaansa vilkaisten taakseen ja pysähtyi hetkeksi odottamaan, kunnes saavutin hänet.
Hän hymyili osaaottavasti
”Kyllä sinä joskus opit”, naaras lohdutti minua, mikä kuulosti erittäin oudolta.
Yleensä kaikki oli toisin päin.
”Olen parempi taistelussa”, tokaisin lyhyesti yrittäen tuijottaa suoraan eteeni ja pitää itseni hallussa, mikä lopulta onnistui ja kuulin Hopen toteavan:
”Paljon parempi. Minähän olen taistelussa täysi nolla.”
”Olet parempi metsästyksessä”, hymähdin virnistäen ja lisäsin:
”Paljon parempi.”
Hope naurahti lämpimästi ja sukelsimme vuorotellen maan alle.
Astuessamme luolaan Hope otti heti suunnan kohti Hohtoa ja Haukkaa.
Seisoin pitkään vieressä, kun hän kertoi heille jotain.
Minua ei tippaakaan kiinnostanut ja pidättelin haukotusta.
Narttu puhui liian pitkään vanhempien kanssa ja aloin tuntea oloni tylsäksi. Vilkuilin ympärilleni kuin etsien jotain muuta, paitsi vanhoja ruuanjämi: kalumattomia luita, sulkia ja jonkun verran kuivunutta lihaakin, vanhempia, Hopea ja Tinya.
Tiny! Voisin olla hänen seurassaan jonkin aikaa.
Tallustelin veljeni luo ja haukahdin:
"Hei! Voiko tähän tulla?"
Tiny mumisi jotain vastaukseksi kuiva lihanpala suussaan.
Tulkitsin sen myönteiseksi vastaukseksi, mutta kun istuuduin maahan hän mulkaisi minua niin murhaavasti, että tajusin arvanneeni väärin.
Vastasin tietenkin mulkaisuun mulkaisulla ja luonnollosesti silmiinkatsomiskilpailun voitin minä ja Tiny lumisi korviaan. Hän painoi päänsä siristäen silmiään ja nappasi maasta lihapalasen yrittäen selittää vaistomaisen käyttäytymisensä.
"Miten meni metsästys?" Tiny hymyili teennäisesti täydestä suusta huolimatta.
*Hän näki*, tajusin. *Näki, että tulin ilman saalista.*
"Paremmin kuin sinulla", virnistin leikilläni, mutta toisen suu vääntyi suuttuneen suden irvistykseen.
"Minä näin, että tulit ilman saalista", Tiny oikaisi.
"Minä edes sain kolme melkein", aloin puolustautua.
"Melkein ei lasketa", veljeni luennoi.
"Sinä et olisi saanut edes melkein", nousin pystyyn uhmakkaasti. "Olet niin pieni, että Hopen metsokin nokkisi sinut suihinsa luullen sinua ruohonkorreksi."
Äkkiä takaani kuului Hopelle yllättävän terävä ja painokas haukahdus:
"Mennään, Frost!"
Katsahdin vielä kerran ylimielisen säälivästi Tinya ja marssin pois.
Kyyristyin metson ääreen ja aloin repia siitä suikaleita ja mutustella niitä ahneesti.
Vasta nyt tajusin, kuinka nälkäinen olin.
Ateriani kuitenkin keskeytti tiukka Hopen murahdus:
"Etkö voisi olla hänelle kiltimpi. Hänhän on kuitenkin veljemme!"
"Minulla on vain sisko!" ilmoitin haukaten metsosta suupalan. "Tuo säälittävä otus…"
Ensimmäistä kertaa elämässäni en keksinyt sanottavaa, mutta niin oli tarkoituskin periaatteessa.
Vilkaisin murhaavasti kohti luolan toisessa päässä istuvaa Tinya, joka käänsi katseensa heti ruokaan, kun huomasi, että katson.
Silloin havaitsin jossain oikealla liikettä. Se oli Haukka, joka nousi ylös oikein arvokkaana ja mahtavana, juuri sellaisena, millainen minusta tulee tulevaisuudessä, kunhan opiskelen kovasti.
"Lopettakaa tuo!" isä ulvahti muristen. "Tänne asti kuulemme teistä lähtevät vihan aallot. Jokaisesta teistä!"
Hän katsoi vuorotellen kaikkia meitä.
"Te lähdette nyt iltakävelylle ja sovitte siellä välinne. Sen jälkeen teidän on syötävä yhdessä, joten yrittäkää tehdä asialle edes jotain", ilmoitti uros. "Nyt ulos!"
Kiirehdimme säikähtäneinä pois luolasta ja pysähdyimme hengähtämään vasta, kun aukiokin oli kaukana takana.
Suoristauduin ensimmäiseltä ja katsoin Tinya ylhäältä alas. Hän yritti epätoivoisesti vastata katseeseen, muttei kestänyt kuin kotvan ja luovutti, mutta mulkoilimme vielä kauan toisiamme.
Äkkiä valppaaseen nenääni tulvahti outo haju.
Se di kuulunut tänne.
*Ei voi olla totta, olemmeko ehtineet jo reviirin rajalle?* ihmettelin mielessäni.
Silloin kuulin ulvaisun:
"Seis!"
Silloin tajusin, että rajan hajuun oli sekoittunut vieraiden susien hajuja.
Kaksi sutta, uros ja naaras seisoivat aivan rajan tuntumassa.
He olivat vanhempia kuin me, mutta mehän olimme omalla reviirillämme.
Marssin urheasti heidän luokseen ja haukahdin:
"Tässä kulkee raja, ettekö haista?"
//Usva?
//Vielä yksi pikakännystoori. |
Vastaus:
33 kp
~Liekki |
|
| Nimi: Usva |
11.12.2015 06:28 |
Olimme jättäneet yöpaikkamme Eetun kanssa.
"Pysähdy", hän kuiskasi.
"Mikä nyt om?" kysyin.
"Täällä on susia, ehkä ikäisiämme.. Ei, nuorempia.. Kolme ainakin", uros kuiski.
"Missä?" kysyin.
"Tule, etsitään ne", Eetu ehdotti.
Hiivin veljeni perässä epävarmana, ei ollut mitään hajua, missä sudet olivat ja keitä he olivat. Pysähdyin, kun Eetu pysähtyi.
"Seis!" hän ulvaisi kolmelle sudelle, jotka kääntyivät hämmentyneenä meitä päin.
"Eetu, ala tulla nyt!" sihisin nolona.
"Noista tuskin on meille vaaraa."
//Liekki jatkaa jollain? Sori tungin nää sinne |
Vastaus:
3 kp
Ei haittaa. Voin silti toteuttaa mun suunnitelman. Sain just inspii.
~Liekki |
|
| Nimi: Hope |
10.12.2015 16:00 |
Tänään yllättävän kirkas taivas alkoi hämärtyä taas aivan liian aikaisin, hyvä, että sutena omistin hyvän hämäränäön, jolloin jouduin sadanteen kertaan myöntämään itselleni, että talvi oli jo tullut lopullisesti.
En kuitenkaan havainnut korkealla lentelevässä mielessäni ja tuntenut vakaasti paikallaan pysyvässä sydämessäni sellaista selvää muutosta, jollaista emo oli kuvaillut puhuessaan talvesta.
Hänen mukaansa se oli kuin kivi, mutta ei sellainen, joka painaa rintakehääsi alaspäin, vaan sellainen, joka työntää sisintäsi yläilmoihin.
Tunnet kaikkialla kehossasi rajatonta vapautta ja mahdottoman loputonta keveyttä, joka kuitenkin loppuu kevään tullessa, sillä silloin olet onnellinen eri asioista, kuten esimerkiksi luonnon määrätön herääminen ja nouseminen jälleen kukoistavaksi vuodenajaksi.
Silloin kun elämä leimahtaa kaikkialla kirkkaana, kuin aurinko ja tuli yhdistettyinä.
Joet rikkovat räjäyttäen jääkuorensa ja purot alkavat solista entistä kovemmin.
Metsien, soiden, arojen, nummien, vesistöjen ja peltojen asukit sekä muut eläimet alkavat heräillä sikeistä unistaan ja talvi- ja kylmähorroksistaan.
Ilma täyttyy hyönteisten sirinästä ja lintujen laulusta sekä kukkaan puhjenneiden kasvien tuoksuista. Uusia elämiä syntyy melkein joka hetkellä.
Jokainen vuodenaika on omalla tavallaan ihana ja tärkeä luonnolle.
Toivoa ja unelmoida voi aina, mutta parhaiten se onnistuu syksyllä, jolloin koko maailma vaikenee muutamaksi kuuksi ja kaikkialla on hiljaista.
Koska luonto menee väliaikaiselle levolle, mutta ei kuitenkaan kuole, vaikka siltä usein tuntuukin, silloin syntyvät useimmiten parhimmat, surulliset, syvälliset ajatukset, myös minulla.
Esimerkiksi pari kuuta sitten taisin oivaltaa elämän merkityksen. Se oli yksinkertainen, mutta sisälsi kaiken, ilon, surun, rakkauden, toivon, vihan, pelon, toivon...
Se oli silti vain yhden lauseen, sanan, äänen, ajatuksen pituinen.
Se kuitenkin vain välähti pikaisesti mielessäni, enkä enää koskaan sitä löytänyt, vaikka kuinka yritin.
Silloin sydämeni oli täynnä intoa ja toivoa ja välillä se tunne palasi takaisin.
Tuolloin ajattelin lentäväni ja pystyväni liitää metsän yllä.
Tuuli tuiversi turkkiani ja jouduin siristämään silmiä, jotta ne säästyisivät ehjinä.
Se oli sama tunne kuin silloin, kun juoksee vapaana metsässä tai saalistaa intohimoisesti.
En tainnut vielä mainita loistavan valoisaa kesää, joka on luonnon huippu, sillä silloin se on täydessä kukassa ja muutenkin parhaimmillaan.
Kaikki on selkeää ja ilmeistä. Värien vehreys ja räväkkyys antaa lisää voimaa ja sielun rauhaa. Raikas ja puhdas ilma säteilee heleää iloa ja riemua.
Pyhät neljä vuodenaikaa. Kaikkea on neljä, ilmansuuntaa, neljä tassua kaikilla eläimillä... Se on pyhä luku...
*Herätys! Pysähdy! Seis!* lakkautin mielikuvitukseni. *Minun piti saalistaa, ei ihailla taivasta ja miettiä jotain asioita, jotka eivät liity metsästykseen mitenkään!*
Vastahakoisesti ravistelin mielestäni ylimääräiset ajatukset ja venytin taipusaa kaulaani ylöspäin yrittäen kasvaa mahdollisimman pitkäksi, jotta voisin aistia kaikki tuoksut lähistöllä, sillä nyt oli erittäin vaikeaa löytää riistaa, sillä kuten olin sanonut talvi teki omiaan.
Koska en aistinut mitään, käänsin vartaloani ja heti nenääni tulvahti vasemmalta kantautuva metson tuoksu.
Muistin heti isän neuvot metson saalistusta koskien. Kun metsot laulavat, pitää liikkuu, mutta jos äänet katkeavat, pitää jähmettyä liikkumattomaksi, sillä laulaessaan metso on kuuro, mutta muuten omaa erittäin hyvän kuulon.
Nyt oli kuitenkin loppusyksy tai alkutalvi, eikä metsäkanalintu laulaisi tähän aikaan, joten pitäisi olla erittäin varovainen ja hiljainen.
Se kyllä onnistuisi varmasti minulta. Olin erittäin tyytyväinen kykyihini saalistajana.
Laskeuduin kevyesti loikaten alas lohkareelta, jonka päälle olin hypännyt havaitakseni edes jotain riistaa.
Ensin en panostanut varovaisuuteen ja hiljaisuuteen, vaikka altani ei kuitenkaan kuulunut yhtäkään oksan rasahdusta tai lehtien ja kuivan ruohon sohinaa, sillä en edes vielä nähnyt metsoa.
Lopulta luulin näkeväni edessä jotain lintua muistuttavaa. Se oli kuitenkin ruskeankirjava.
*Heh*, naurahdin mielessäni. *Naarasmetsot eivät koskaan ääntele, joten muistelu tuntui vielä turhemmalta.*
Jatkoin kuitenkin äänetöntä astelemista kohti saalista, joka ei ainakaan vielä epäillyt mitään.
Kohta olin viimeisen pensaan takana, joka erotti minut metsosta. Hivuttauduin sen ympäri ja tein pari melkein painotonta juoksuaskelta ja loikkasin pitkälle ja laskeutuen rusauttaen linnun luut.
Töykin sitä kirsullani tarkistaakseni, onko se kuollut. Olin iloinen, kun aistin siitä huokuvan lämmön hiipuvan, sillä en halunnut vuodattaa ylimääräistä verta.
Nostin tuoresaaliin maasta ja lähdin tyytyväisenä kohti maahan kaivettua pesäluolaa.
Matkalla ehdin iloita toisen kerran siitä, etten vuodattanut kanalinnun verta, sillä muuten matkallani nappaamani jänis olisi paennut, heti aistiessaan veren.
Metsästys oli mennyt erittäin hyvin ja astuessani pienelle puuttomalle alueelle kallion, jonka alla pesä sijaitsi, vieressä kannoin leukani alla jänistä ja hampaissani lintua.
”Oli näköjään erittäin hyvä metsästysonni”, kuulin takaani tutun äänen.
Pysähdyin hetkeksi odottamaan Frostia, joka tassutteli metsästä leuka koholla ilman saalista.
Hymyilin osaaottavasti.
”Kyllä sinä joskus opit”, rohkaisin häntä.
”Olen parempi taistelussa”, hän tokaisi lyhyesti, mutta minä tietenkin näin, että hänen ylpeyttään oli loukattu, mutta hän ei jäisi kummemmin sitä ajattelemaan.
Sanoin kuitenkin varmuuden vuoksi, jotta hän ei epäilisi minua siitä, etten luottanut hänen parhauteensa:
”Paljon parempi. Minähän olen taistelussa täysi nolla.”
”Olet parempi metsästyksessä”, uros hymähti virnistäen frostmaisesti. ”Paljon parempi.”
Naurahdin ja sujahdimme vuorotellen maan alle.
Pari loikkaa ja olisimme luolassa, paikassa, jossa synnyimme. Paikassa, jossa olimme eläneet koko lyhyen elämämme.
Päätin olla tarjoamatta hänelle mahdollisuutta kantaa yhtä saaliistani luolaan, jotta hänelläkin olisi jotain vietävää, sillä hän kuitenkin kieltäytyisi.
Astuessamme luolaan Tiny istui kaukana nurkassa mutustaen vanhoja jäämiä kauriista, jonka minä ja isä olimme kaataneet pari auringonlaskua sitten.
Haukka ja Hohto makasivat huomattavati lähempänä keskustellen jostain.
Kiirehdin heidän luokseen ja annoin heidän valita, minkä saaliin he ottaisivat, ja mikä jäisi minulle ja Frostille.
Lopulta sain viedä metson hieman kauemmas syömään sitä Frostin kanssa, mutta huomasin että veljeni oli luolan perällä juttelemassa Tinyn kanssa.
Aloin heti aavistaa pahaa, joten jätin metson maahan ja kipitin urosten luo.
”Mennään, Frost”, haukahdin painokkaasti ja aloin työntää häntä kohti metsoa.
Kohta tämä suostui vilkaisten vielä säälivästi Tinya ja poistui paikalta.
”Haluatko metsoa?” kysyin ystävällisesti pikkuveljeltäni.
Tämä kuitenkin tiuskaisi yllättävän kiukkuisesti ripaus surua äänessään:
”Frost antoi ymmärtää, ettei halua syödä minunlaiseni pikkupennun kanssa.”
”Älä nyt”, rauhottelin. ”Ei hän varmasti niin paha ollut.”
”No niin... Sinäkin puolustelet häntä”, Tiny kääntyi kohti vaatimatonta ateriaansa ja jatkoi sen näykkimistä.
Näin kuitenkin aivan varmasti kiiltelevän kyyneleen hänen silmäkulmassaan. Kohta pisara mateli hänen kuonoaan pitkin ja putosi lihan sekaan.
Päätin, että hän toivoi, että lähtisin, joten loikin Frostin luo.
”Voisitko olla hänelle kiltimpi?” pyysin. ”Hänhän on kuitenkin veljemme.”
”Minulla on vain sisko”, uros ilmoitti muristen ja repäisi linnusta suupalan. ”Tuo säälittävä otus on...”
Hän ei sitten löytänyt ollenkaan sanoja kuvailemaan herkkää Tinya, joka oli oikeasti erittäin kiva, mutta Frostin takia...
Murisin turhautuneena ja haukkasin metson kyljestä palan.
Silloin, kun ympärilläni oli vilinää, en pystynyt mitenkään keskittymään.
Kohta voisin mennä nukkumaan, jolloin saisin rauhassa miettiä, miten saan Frostin rauhottumaan Tinyn suhteen.
//Jatkan itse Frostilla. Ehkä Tinylla. |
Vastaus:
48 kp
:3
~Liekki |
|
| Nimi: Usva |
10.12.2015 07:15 |
Nuuhkaisin ilmaa. Eetu istuskeli vierelläni sanaakaan sanomatta. Huokaisin ja nousin seisomaan.
"Eetu, saalistetaan. Täällä lähellä on runsaasti saalista, ja tarvitsemme sitä. Katso nyt, kuinka luiseva sinäkin olet", naukaisin.
Veljeni siirsi katseensa minuun.
"Hyvä on, Usva", hän totesi.
Nyökkäsin kiitollisena. Eetu nousi ylös ja lähti etsimään saalista. Minä tein samoin. Näin pienen sepelkyyhkyparven lähistöllä, joten ryntäsin niitä kohti. Sain kiinni komealla loikalla kuitenkin vain yhden sepelkyyhkyn.
"No, kai se tämäkin on jotain", ajattelin itsekseni ääneen.
Eetu palasi luokseni, uroolla oli mukanaan kaksi jänistä ja sepelkyyhky.
"Mainiota Eetu!" huudahdin.
En ollut saanut oikein mitään. Uros nyökkäsi tyytyväisenä ja laski saaliinsa eteeni.
"Jaetaan", hän sanoi.
Laskin sepelkyyhkyni kasaan. Otin Eetun tuoman sepelkyyhkyn, uros taas minun. Sitten otin toisen jäniksen ja veljeni otti toisen.
"Hyvää ruokahalua!" virnistin ja aloin syömään sepelkyyhkyä.
//kännystoori mut joku? |
Vastaus:
6kp
-Usva |
|
|
|
